
Kuvitelkaa eduskuntaan ja muille poliittisille areenoille poliisin oma aitio. Sieltä he tarkkailisivat edustajien puheita, virka-asuisina ja aseistettuina, työaikanaan. He taputtaisivat tykkäämilleen puheenvuoroille. He näyttäisivät ylä- tai alapeukkua. Välillä he saattaisivat jopa huudella jotain väliin. He eivät olisi ns. tylsiä harmaita byrokraatteja, vaan innokkaita ja ennakkoluulottomia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Riippuu omasta poliittisesta ajatusmaailmastasi, kuulostaako tämä utopialta vai sen vastakohdalta, dystopialta. Tosiasia on, että twitterissä tämä on nykypäivää.
Mennään hetkeksi fiktion pariin. Vihapuhepoliisiparodia Keijo Kaarisade teki läpimurron sosiaalisessa mediassa loppukesästä 2017. Poliittisesti sävyttyneitä, vihertäviä ja suvaitsevaisia hyvesignaloivia viisastelukommentteja kirjoittanutta vihapuhepoliisi Keijoa luultiin aluksi oikeaksi poliisin virkatiliksi. Keijon profiilissa luki alusta asti “parodiatili”, mutta se jäi monilta lukematta. Ennen kuin Keijo pilasi ilon huomauttamalla tästä koomisesta faktasta, hänen sisältöjään olivat ehtineet peukuttaa ja paikoitellen jopa jakaa eteenpäin mm. itse poliisiylijohtaja, monet kansanedustajat ja akateemiset tutkijatkin.
Netissä pohdittiin, olisiko moinen ollut mahdollista ilman eräiden twitter-poliisien aikaisemmin viitoittamaa tietä, eli erikoista ja rajoja rikkovaa, poliittisesti sävyttynyttä someviestintää. Ylen Pressiklubi kiinnostui parodiasta ja haastatteli Keijoa äänenmuuntimen kautta. Viesti oli: yhteiskunnan johtavilla paikoilla olevien eri alojen johtajien ja asiantuntijoiden medialukutiato on vaarallisen alhaisella tasolla. Näiden ihmisten hälytyskellot eivät myöskään soineet silloin, kun heidän luulemansa poliisi hivuttautui poliittiseen keskusteluun ja rikkoi puolueetonta imagoaan. Koska poliisin poliittisuus edusti oikeita arvoja, se sai vain kiitosta.
Tästä on kulunut pian jo 3 vuotta. Ongelma on silti edelleen akuutti. Eräät poliittisia reaktioita aktiivisesti provosoivat twitter-poliisit ovat jatkaneet toimintaansa vuodesta toiseen. Sillä on kauaskantoisempia vaikutuksia. Tällä viikolla perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkynen nosti asian esille ja tivasti vastauksia tunnetuimmalta poliittisista viesteistä syytetyltä twitter-poliisilta ylikomisario Jari Taposelta.
Ensiksi, poliisin edustajan joutuminen poliittisen kiistan keskiöön puolueellisessa valossa tulisi nähdä jo sellaisenaan hälyttävänä merkkinä: tapa suorittaa tehtäviä ei ole vakuuttanut kaikkia puolueettomuudesta. Aikalisän paikka. Tällainen kritiikki tulisi ottaa vastaan vakavasti ja kansalaisia kunnioittaen. Pelkkä puolueeton lain valvonta ja virallinen kansalaistiedotus kuulostavat ehkä tylsältä mutta ovat oikeudenmukaisia toimintatapoja, jotka eivät olisi johtaneet henkilöityneisiin ja poliittisesti jakautuneisiin tulkintoihin.
Taponen puolustelee erilaisten poliittisten kolumnien ja kansanedustajia leimaavien päivitysten jakamista sillä, että ne sivuavat hänen ennaltaehkäisevän yksikkönsä kannalta tärkeitä teemoja. Se, että aihe liittyy poliisin työhön, ei vielä ole peruste jakaa julkisena viranomaisen viestintänä poliittisia mielipiteitä jakavia puheenvuoroja. Sama logiikka: vaikka hävittäjähankinnat ja NATO-jäsenyys liittyvätkin Puolustusvoimien tehtäviin, ei upseereilla ole lupaa jakaa virkatileiltään kannatuspuheenvuoroja erilaisille asefirmoille tai puolustuspoliittisille ehdotuksille.
Taposen vastaukset muistuttavat torjuntareaktiota, joista ei välity millään tavalla halu purkaa jännitteitä tai ottaa huolestuneen kansalaisen viranomaispalautetta tosissaan. Yksittäisen twitter-poliisin toimintaa ei voi enää selitellä sooloilulla. Sen haitat tahraavat jo koko poliisi-instituution luotettavuutta. Herää kysymys, miksi poliisijohto on asian suhteen passiivinen. Vaikuttaa siltä, ettei useimmilla keskustelijoilla ole halua edes pyrkiä objektiiviseen arvioon tilanteesta. Valitettavasti todellisuus muodostuu ensisijaisesti poliittisen liittolaisuuden ja sitten vasta tosiasioiden perusteella. Koska ainoastaan perussuomalaiset ja muutamat kokoomuslaiset ovat kritisoineet poliisin ylilyöntejä somessa, “hyvikset” asettuvat heidän vastapuolelleen, olipa kyse mistä tahansa. Jopa suhtautuminen väittämään 1+1=2 riippuu siitä, mitä mieltä perussuomalaiset tai Donald Trump asiasta ovat.
Minua harmittaa, että politiikassa ja sosiaalisessa mediassa entistä useammin toinen toistaan fiksumpi ja arvostelukyvyn omannut ihminen on taantunut käytökseltään primitiivisemmäksi torveksi omalle poliittiselle heimolleen. Nämä ihmiset eivät enää kykene tai halua muodostaa näkemystään itsenäisesti. Valikoivat ja tarkoitushakuiset kaksoisstandardit ovat korvanneet ihmisille yhteisen moraalipohjan. Asioita arvioidaan sen perusteella, mihin viiteryhmään se viittaa. Ennalta päätetty vastapuoli on aina väärässä, joten vastustajan vastapuolella oleminen koetaan aina päteväksi selkäpiireaktioksi. Sananvapaus on tärkeää silloin, kun kyse on omasta ideologisesta heimosta, mutta toisarvoista ja jopa haitallista, jos kyse on itselleen vieraista ryhmistä. Puolueettomien instituutioiden politisoitumista ei myöskään nähdä ongelmana, kunhan “omat tyypit” ovat siellä niskan päällä.
Haluan herätellä keskustelua poliisin epämääräisen twitter-toiminnan hyödyistä ja haitoista. On ymmärrettävää ja tärkeää, että kansalainen voi tarvittaessa tavoittaa viranomaisen eri kanavia pitkin, myös sosiaalisessa mediassa. Jos poliisi taas rientää harkitsemattomasti yhteiskunnallisiin somekahinoihin, tykkäilee poliitikkojen puolueellisia puheenvuoroja ja tulkintoja, jakaa valikoivasti erilaisia yhteiskunnallisia uutislinkkejä, kommentoi kiistanalaisia aiheita ja päätyy provosoimaan poliittisia reaktioita, sellaisessa viestinnässä on yksinkertaisesti paljon enemmän hävittävää kuin voitettavaa. En keksi yhtään syytä poliisilain perusteella, miksi poliisin tulisi sotkeutua moiseen. On myös hälyttävää, miten poliisin hivuttautuminen yhteiskunnallisiin ja moraalifilosofisiin keskusteluihin saa kiitosta tai jää täysin huomaamatta niiltäkin poliittisilta tai muilta korkeilta tahoilta, jotka väittävät vaalivansa oikeusvaltion ihanteita.
Joku sanoo, että aiheella satirisointi tai vakavampi poliisin kritisoiminen olisivat maalittamista ja heikentäisivät instituution luotettavuutta. Kansalaisten esittämä kritiikki valtaa pitävien ja viranomaisen epäilyttävää toimintaa kohtaan on vanha länsimainen ihanne ja vieras ajatus vain totalitaristisissa yhteiskunnissa. Onko keisarin alastomuus siitä huomauttavan lapsen vai jonkun muun vika?
Tiedän, että Suomen politiikassa on paljon heitä, joille sananvastuu ja mielipidekontrolli ovat sananvapautta tärkeämpiä. Poliittisten konfliktien ja instituutioiden luotettavuudenkin uhalla he ihannoivat mielummin puolueellisia kuin puolueettomia viranomaisia, jos vain puolueellisuus sattuu olemaan heille suosiollista. He eivät koe kaksoisstandardejaan ongelmana, eivätkä he varsinkaan mieti asioiden kauaskantoisia seurauksia.
Viestini koskee teitä jäljellä olevia tolkun ihmisiä: jos te jätätte puolustamatta ihanteita kuten sananvapautta ja viranomaisten puolueettomuutta sen takia, että mielestänne väärät ihmiset ovat puolustaneet niitä ennen teitä, saatte syyttää itseänne, kun oikeusvaltion ihanteet joutuvat alennustilaan.
Niin oudolta kuin tuntuukin joutua sanomaan tämä erikseen ääneen, niin poliittinen keskustelumme ei kaipaa nyt virkaintoisia aseistettuja virkamiehiä päsmäröimään ja valvomaan kansalaisten keskusteluja – niin lupaavalta kuin tämä idea ehkä joidenkin maailmanparantajien mielestä kuulostaisikin.